jQuery Slider Drag by WOWSlider.com v1.7

Arkkimandriitta Gabriel (maallikkona Goderzi Urgebadze) on eräs Georgian tunnetuimmista ortodoksimunkeista. Hän syntyi Vasili ja Barbara Urgebadzen perheeseen Georgian Tbilisissä 26. elokuuta vuonna 1929. Eräs entinen ”Armon sisar”, Tamar Begiashvili, kastoi Goderzi-lapsukaisen Pyhän suurmarttyyri Barbaran kirkossa, Navtlughin alueella. Kommunistihallinto oli tuohon aikaan äärettömän väkivaltainen: uskontoa vainottiin; kirkkoja tuhottiin ja suljettiin; viattomia ihmisiä murhattiin ja karkotettiin maasta. Goderzi oli noin kaksivuotias, kun hänen isänsä Vasili Urgebadze murhattiin epämääräisissä olosuhteissa. Murhan jälkeen Goderzin sukulaiset alkoivat kutsua häntä hänen isänsä muistoksi nimellä Vasiko.

        Vasiko oli epätavallinen poika: Jumalan armo näkyi hänessä jo lapsuudesta asti. Vasikolla oli tapana rakennella kivistä pikkuruisia kirkkoja ja sytyttää niihin tulitikkuja. Hänen Barbara-äitinsä (isä Gabrielin kuoleman jälkeen hänen äitinsä meni Samtavron luostariin ja vihkiytyi siellä nunnaksi nimellä Anna – hänet haudattiin hänen poikansa viereen) pelkäsi, että joku saattaisi nähdä hänen poikansa aikaansaannokset. Ei nimittäin ollut tavatonta, että ihmiset saattoivat vakoilla heidänkin perhettään saadakseen tietää, kasvatettiinko poikaa kommunistisen ideologian vastaisesti. Nuorena Vasiko käyttäytyi omituisesti. Usein hän lopetti leikkimisen ystäviensä kanssa ja oli mieluummin yksin ja hiljaisuudessa. Hänellä oli myös eräs epätavallinen huvittelukeino: Vasiko otti usein käteensä jonkin oksasen ja juoksi sen kanssa. Sirkuttavat linnut istuivat oksalla ja olivat hänen seuranaan koko juoksumatkan ajan. Tämä yllätti kaikki. Vasiko oli lämminsydäminen lapsi. Hän ei sallinut, että hiirille asetettiin hiirenloukkuja. Sen sijaan hän otti hiiret kiinni elävinä ja päästi ne vapauteen pihalla. Vasiko meni kouluun kuusivuotiaana. Hänelle oli helppoa oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hänen ystävällisyytensä puolestaan ansaitsi hänelle paljon rakkautta. Seitsemänvuotiaana Vasiko kuuli ensimmäisen kerran Jumalan nimen. Tällä oli suuri vaikutus häneen: tapaus muutti täysin hänen tavallisen elämänsä. Hän kokosi pian tarpeeksi rahaa ostaakseen Evankeliumikirjan. Tästä alkoi hänelle aivan uusi elämä. Tuosta päivästä lähtien aina kuolemaansa saakka munkki Gabriel omisti elämänsä ainoastaan ja vain Kristukselle. Hän luki kaiken aikaa Evankeliumikirjaansa, eikä kiinnostunut mistään muusta. Hän käytti vähemmän aikaa koulutehtäviinsäkin, jotta hänellä olisi ollut enemmän aikaa Evankeliumikirjalleen. Ennen nukkumaanmenoa hän meni huoneeseensa ja rukoili pitkän aikaa ikoninurkkauksessa. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa munkki Gabriel muisteli tuota lapsuutensa aikaa:

        ”Minä istuin syvissä mietteissä toisen kerroksen parvekkeella, kun jokin ääni sisimmässäni määräsi minua katsomaan ylös taivaalle. Nousin seisomaan ja menin parvekkeen reunalle, katsoin ylös ja näin suuren ristin taivaalla. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta nyt tiedän, että se oli minun ristini, jonka tulisi kantamaan rakkaudesta Jumalaa ja kansaani kohtaan.” Hänen toinen muistonsa viittaa myös samaan lapsuudenaikaan: ”Kun olin nukkumassa, heräsin yllättäen yöllä ja näin demonin kammottavat kasvot edessäni. Se katsoi minua raivoissaan. Jumalan armosta en pelästynyt, mutta jännityin. En kuitenkaan tehnyt mitään ajaakseni sitä pois. Minä vain tuijotin sitä yllättyneenä. Se karjui minulle: ”Sinä taistelet minua vastaan, etkö taistelekin?!” Sitten se löi minua nyrkillä.”

        Kun Barbara saapui huoneeseen, hän löysi poikansa tajuttomana. Jumala oli kuitenkin pelastanut valittunsa. Pikku-Vasiko myös hyötyi tuosta tapahtumasta, minkä isä Gabriel todistaa yhdessä muistelossaan: ”Nähdessäni tuon demonin, uskoni Kristukseen tuli vahvemmaksi ja sanoin: 'Jos demoni on olemassa, silloin Jumala on vielä enemmän olemassa.' Sen lisäksi ylistin ihmisten kauneutta.” Jumala antoi kaksitoistavuotiaalle Vasikolle jumalallisen voiman ja ilmestyksiä hänen aidon rakkautensa ja omistautumisensa vuoksi.

         Nunna Pelagia (entinen Gurjaanin Neitsyt Marian nunnaluostarin igumenia, joka oli samanikäinen kuin isä Gabriel ja hänen naapurinsa) muistelee: ”Yhtenä kesäpäivänä setäni tuli kotiin ja sanoi kovaäänisesti, jotta kaikki saattoivat sen kuulla: ”Kunnia Jumalalle, meidän Herrallemme! Vaikuttaa siltä, että Hänellä on valittunsa täällä maan päällä.” ”Mitä on tapahtunut? Miksi olet yllättynyt?” häneltä kysyttiin. Hän vastasi kertomalla seuraavan ihmeellisen tapauksen: ”Olin kävelemässä kohti kotia vanhaa Pyhän Barbaran tietä pitkin. Lähestyin tuhottua Pyhän Georgioksen kirkkoa ja silloin näin Vasikon pojan – Goderzin – siivoamassa kirkkoa suurista kivilohkareista polttavassa auringonpaahteessa. Hän oli niin työhönsä uppoutunut, ettei hän huomannut minua pitkään aikaan. Minäkin – sen nähdessäni – en sanonut mitään. Mutta sitten hän huomasi minut, tuli iloiseksi ja sanoi: ”Tulehan, Mukha-setä, ja jos voit, nosta tämä.” Hän osoitti suurta järkälettä. Minun setääni kutsuttiin mukhaksi (so. tammi), koska hän oli voimakas ja hyvä painija. Hänen oikea nimensä oli Georgios. Mukha jatkoi: ”Minä yritin kovasti, mutta en pystynyt siirtämään kivilohkaretta. Silloin Vasiko sanoi ”Kristuksen nimeen!”, otti lohkareen ylös ja asetti sen muiden kivien joukkoon, joita hän oli kerännyt pois kirkosta.” Perheemme oli uskonnollinen, mutta ateistisen hallinnon vuoksi perheenjäseneni eivät käyneet jumalanpalveluksissa eivätkä paastonneet. Kuitenkin minun setäni aloitti kristillisen elämän tuosta päivästä lähtien.”

         Toisen maailmansodan aikana köyhät ihmiset, jotka eivät olleet saaneet mitään tietoja eturintamalta, tulivat usein Vasikon luo saadakseen jotain uutisia sukulaisistaan. Isä Gabriel oli tuohon aikaan vasta kaksitoistavuotias, mutta antoi vastauksen kaikille vierailijoille ja saarnasi: ”Menkää kirkkoon, älkää hyljätkö Kristusta, älkääkä menettäkö sielujenne pelastusta.” Hänen sanansa toteutuivat aina, ja ihmiset kunnioittavat häntä suunnattomasti. Vasikon erikoislaatuiset kyvyt ja selvänäkemisen armolahja käänsivät ihmisten sydämet takaisin luottamukseen Kirkkoa kohtaan. Pikku-Vasiko ei hyväksynyt ylistystä ja kunniaa ihmisiltä ja nöyryytti itseään erittäin oudolla tavalla – hän istuutui roskakasaan ja toisteli kovalla äänellä: ”Muista aina, Vasiko, että olet roskaa, äläkä ikinä ajattele itsestäsi suuria.” Hänen perheensä suuttui Vasikolle hänen käytöksestään ja he rankaisivatkin häntä. Ihmiset eivät kuitenkaan nauraneet hänelle ja pyrkivät siihen, etteivät herjaisi häntä.

         Tässä kohden on hyvä mainita toinen ihmeellinen tapahtuma munkki Gabrielin elämästä. Neuvostovallan ”puhdistusten” ja vainojen aikaan ihmiset piilottivat ikoneita ullakoille tai muihin piilopaikkoihin. Monien ihmisten hurskaus väheni, eivätkä he osoittaneet oikeanlaista kunnioitusta pyhiä esineitä kohtaan. Pikku-Vasikolla oli tapana mennä sellaisten ihmisten luo ja sanoa heille: ”Teillä on talossanne ikoni (hän osoitti suoraan sitä kohtaa, missä ikoni oli). Teidän tulisi joko osoittaa sille oikeanlaista kunnioitusta tai antaa se minulle. Minä pidän huolen siitä. Jos myöhemmin haluatte sen takaisin, tulkaa luokseni ja minä palautan sen mielelläni teille.” Jotkut katuivat ja pitivät ikonit. Toiset, joilla ei ollut siihen halua, antoivat hänelle ikoninsa. Kaikki hämmästyivät pienen pojan käytöstä. Vasiko piti huolta ikoneista erityisellä rakkaudella. Hienosti ja hartaasti kaunistetut ikonit hänen kirkossaan ja keljassaan Samtavron luostarissa hämmästyttivät kaikkia. Nämä kauniit ikonit koristivat (ja yhä edelleen koristavat) melkein kaikkia seiniä ja kattoa, millä oli lähtemätön vaikutus pyhiinvaeltajiin ja vieraisiin. Pikku-Vasikon idyllinen elämä ei kestänyt pitkään. Hänen Barbara-äitinsä oli rehellinen ja uuttera nainen. Hän oli ollut kaunis nuorena ja mennyt naimisiin jo neljätoistavuotiaana. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kolme lasta – Emma, Mikael ja Goderzi-Vasiko. Sitten tapahtui perhetragedia, ja hänen miehensä kuoli. Tuolloin 22-vuotias nuori äiti joutui vaikeaan tilanteeseen. Hänellä ei ollut ketään auttamassa itseään ja hänen täytyi tehdä paljon töitä, jotta hän saattoi ruokkia perheensä. Hän meni uudelleen naimisiin ja toisesta avioliitosta syntyi yksi tytär, Juliet. Isä Gabriel kohtasi ensimmäisen vakavan kokemuksen kaksitoistavuotiaana. Hänen äitinsä ei ollut varsinaisesti uskonnonvastainen, mutta hän ei sallinut poikansa elää uskonnollista elämää. Kun hänen poikansa alkuun osoitti epätavallista intoa kristillistä uskoa kohtaan, hänen äitinsä oli vain yllättynyt. Kun äiti kuitenkin sai nähdä, kuinka usko otti Vasikon elämässä syvän ja selvän muodon, hän ehdottomasti vaati poikaansa kieltäytymään valinnastaan. ”Älä kiduta itseäsi! Elä niinkuin normaalit ihmiset! Ole uskonnollinen, mutta ei niin, että haluat ainostaan Evankeliumin ja uskon!”

         Useita vuosia myöhemmin munkki Gabrielin äiti ja sisaret vierailivat hänen luonaan. Isä Gabriel oli tuolloin jo vakavasti sairas ja kuoli vuotta myöhemmin. Kyynelehtivä ja itkuinen Barbara vetosi poikaansa: ”Millainen olikaan sinun elämäsi, Gabriel!? Se oli kidutusta, eikä mitään muuta! Sinulla ei ollut lainkaan lapsuutta. Olisi ollut paljon parempi, jos olisit kuunnellut minua ja pitänyt hyvää huolta itsestäsi. Sinähän olit mies, etkö ollutkin?!” Kun isä Gabriel näki äitinsä kyyneleet, hän tuli murheelliseksi. Hän murehtui siitä, että hänen äitinsä ei vieläkään ymmärtänyt häntä. Barbara otti osaa ainoastaan poikansa vastoinkäymisiin, ja hänen kyyneleensä olivat syvän kärsimyksen tulos. Pienen hiljaisuuden jälkeen isä Gabriel vastasi äidilleen matalalla, lämpimällä äänellä: ”Minä en olisi voinut elää toista elämää.” Eikä Gabriel voinut kaksitoistavuotiaanakaan elää toista elämää. Kun Barbara kuuli jälleen yhden kieltäymyksen pojaltaan, hän suuttui ja heitti Evankeliumikirjan käymälään. Vasiko sieppasi kirjan kiireesti pois käymälästä, laittoi sen rintaansa vasten ja itki ja valitti. Se oli hetki, jolloin Vasikon oli pakko tehdä valinta elämässään. Keskiyöllä Vasiko otti Evankeliumikirjansa ja hylkäsi kotinsa. Oli myöhäissyksy. Hän käveli yötä päivää ja saapui vihdoin Mtskhetan kaupunkiin. Ensimmäisenä hän tuli Samtavron luostariin. Igumenia Anusia (Kochlamazashvili) otti hänet vastaan rakkaudellisesti ja tarjosi hänelle majapaikan sekä ruokaa. Mutta igumenia ei voinut antaa hänen jäädä Samtavroon, sillä miesten ei ollut sallitua asua nunnaluostarissa. Igumenia ehdotti, että Vasiko menisi Svetitskhovelin (Eläväksitekevän pylvään) luostariin. Samtavrossa Vasiko vielä rukoili hartaasti Ivironin Jumalanäidin ikonin edessä ja pyysi häneltä keljaa sekä oikeutta elää tuossa luostarissa. Sen jälkeen hän meni kolmeksi päiväksi Svetitskhovelin luostariin, mutta hallituksen määräys kielsi antamasta majapaikkaa alaikäisille pitkäksi aikaa. Seuraavaksi Vasiko majoittui kolme päivää Shio-Mghvimen luostarissa. Tämän jälkeen hänet vietiin Zedazenin luostariin, jossa asui tuohon aikaan useita iäkkäitä munkkeja. Iäkkäät isät rakastivat nuorta uskovaa niin paljon, että he järjestivät hänelle piilopaikan lähellä luostaria, jossa hän asui useita viikkoja. Lainsäädännön valvojien erityisen tiukan kontrollin vuoksi munkkien oli kuitenkin lopulta pakko lähettää harras uskova Betanian luostariin. He selittivät yksityiskohtaisesti, kuinka luostariin pääsisi ja antoivat Vasikolle hieman matkaevästä. Betanian luostarissa Vasiko tapasi kaksi munkkia, isä Georgioksen (kanonisoitiin myöhemmin nimellä pyhä Georgios-Johannes Mkheidze) sekä isä Johanneksen (kanonisoitiin nimellä pyhä Johannes Maisuradze). Betanian munkeista tuli Gabrielin rakkaimmat rippi-isät. Hänen liikkeistään ei ole mitään tarkkoja tietoja sen jälkeen kun hän lähti Betaniasta.

         Jonkin aikaa Vasikoa piti hoivissaan eräs ystävällinen nainen nimeltä Margo. Nainen asui Tbilisissä ja ansaitsi elantonsa ennustajana. Pikku-Vasikon kävi sääliksi Margoa, joka vietti vääränlaista elämää ja eli synnissä. Eräänä päivänä Margo sairastui. Vasiko rauhoitteli häntä ja lupasi, että hän ottaisi vastaan ne ihmiset, jotka olivat tulossa naisen luo. Ja niin ennustajan luokse saapuvat ihmiset tapasivatkin paikan päällä hurskaan lapsen. Vasiko puhui heille Jumalan rakkaudesta ja yritti vakuuttaa heille, että he tarvitsivat kristillistä elämää. Jumala antoi Vasikolle profetoimisen lahjan, ja hän puhui vierailijoiden kanssa heidän tulevista ongelmistaan sekä menneisyyden synneistään, joita he eivät edes muistaneet. Hän kehotti heitä menemään papin luo synnintunnustukselle ja ottamaan vastaan Pyhä Ehtoollinen. Nuorukaisen käytös hämmästytti ihmisiä.

         Vasikon käytöksestä alkoi kiertää Tbilisissä monia huhuja, ja niin poikaansa koko ajan etsinyt Barbara-äiti kuuli lopulta Vasikon asuinpaikasta. ”Ole kiltti, tule takaisin kotiin ja elä niinkuin tahdot. En puutu valintaasi,” äiti sanoi pojalleen ja oli erittäin iloinen siitä, että oli löytänyt hänet. Vasiko palasi kotiinsa. Siitä lähtien Barbara ei enää ollut ankara poikaansa kohtaan. Kuitenkin hän aika ajoin kehotti poikaansa elämään normaalia elämää, eikä elämään ainoastaan uskolle.

         Vähintään kerran kuussa Vasiko matkasi Betaniaan ja avusti siellä iäkkäitä munkkeja erilaisissa luostarin töissä. 16-vuotiaana hän teki pyhiinvaelluksen Martkopin luostariin. Matkan aikana hän tapasi erään kunnioitetun munkin nimeltä isä Aitala. Isä Gabriel arvosti suuresti isä Aitalaa koko elämänsä ajan ja muisteli häntä aina suurella kunnioituksella ja rakkaudella: ”Suuri munkki, jolla oli selvänäkemisen armolahja.”

         Vielä yksi kertomus tulisi mainita isä Gabrielin elämästä tältä ajanjaksolta. Kerran kommunistinen hallitus päätti laajentaa erästä julkista puistoa. Puisto oli lähellä vanhan Veran hautausmaata. Sinne oli haudattu ne nuoret georgialaiset sotilaat, jotka olivat kuolleet itsenäisyyssodassa vuonna 1921. Alue raivattiin puskutraktoreilla. Vasiko närkästyi tästä brutaalista teosta. Yön turvin hän keräsi luut säkkeihin ja salaa hautasi ne uudelleen suojaiseen paikkaan.

        

Vuonna 1949 Vasiko sai kutsun neuvostoarmeijan palvelukseen. Hän palveli Batumin rajavartioyksikössä. Huolimatta hallinnon ankaruudesta Vasikon onnistui varusmiespalveluksen aikana paastota ja jopa salaa kävellä Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa hän osallistui Ehtoolliseen. Suoritettuaan pakollisen asepalveluksen Vasiko palasi kotiinsa. Pian hän sai kutsun sairaalaan ja siellä häntä kuulusteltiin hänen lapsuuden näyistään – siitä, kuinka hän oli kaksitoistavuotiaana nähnyt demonin. Muutaman päivän kuluttua hän sai lääkärintodistuksen. Siinä hänen todettiin olevan mielisairas ja häntä kiellettiin työskentelemästä missään työpaikassa. Hänelle myönnettiin eläke, joka oli tarkoitettu II:n luokan vammaisille. Tämä kuitenkin oli räikeästi vastoin lakia, sillä neuvostolainsäädännön mukaan tuollaisen kategorian potilailla ei olisi ollut asevelvollisuutta armeijassa. Kaikki tämä tehtiinkin neuvostoturvallisuuden ja kommunistisen puolueen ideologian pohjalta: pyrkimyksenä oli, ettei isä Gabrielin kaltaisen omantunnon omaava henkilö olisi vaaraksi kommunistiselle systeemille. Vasiko jatkoi hengellistä elämäänsä entistä suuremmalla innolla. Hän rakensi kotinsa takapihalle pienen asumuksen, jossa hän eli ja harjoitti rauhassa ja hiljaisuudessa hengellisiä kilvoituksiaan. Yhteisiä rukouksia ja opetuspuheita kuullakseen hän meni Sionin katedraaliin. Pian KP Katolikos-patriarkka Melkisedek III kiinnitti huomionsa nuoreen uskovaan mieheen. Melkisedek III:n siunauksesta Vasiko alkoi työskennellä Sionin katedraalin isännöitsijänä ja myöhemmin lukijana jumalanpalveluksissa. Tammikuussa vuonna 1955 hänet vihittiin diakoniksi. Helmikuun 23. päivä hänet vihittiin munkiksi Kutaisi Motsametan luostarissa. Munkkivihkimyksessä hän sai oman tahtonsa mukaan nimekseen Gabriel. Kolme päivää myöhemmin hänet vihittiin pappismunkiksi. Vihkimyksen suoritti Pyhien Pietarin ja Paavalin katedraalissa Kutaisi-Gaenatin hiippakunnan piispa Gabriel (Chachanidze). Isä Gabriel omistautui munkkivihkimyksestään lähtien täydellisesti Jumalalle ja lähimmäisilleen, joita hän rakasti paljon. Melkisedek III:n siunauksella hän palveli ensin Sionin katedraalissa. Vuodesta 1960 eteenpäin hän palveli Betanian luostarissa rakkaan hengellisen isänsä Georgioksen ja pappismunkki Vasilin (Pirtskhalava) kanssa.

         Isä Johanneksen, isä Georgioksen ja pappismunkki Vasilin (Pirtskhalava) kuoleman jälkeen hallitus vuonna 1962 sulki Betanian luostarin. Isä Gabriel palasi Tbilisiin. Siellä hän rakensi yksin talonsa takapihalle seitsenkupolisen kirkon. Vuosina 1962–1965 isä Gabriel palveli Kaikkien pyhien Kolminaisuuden katedraalissa ja hänellä oli pieni seurakunta.

         Nykypolven on hyvin vaikea käsittää nuoren pappismunkki Gabrielin epätavallista hengellistä kypsyyttä. Hänen hengellisestä tasostaan nimittäin todistaa täysin ennenkuulumaton ja ihmeteltävä teko kauhistuttavan kommunistihallinnon aikana: 1. toukokuuta 1965 järjestetyn marssin aikana pappismunkki Gabriel poltti valtavan Leninin muotokuvan ministerikonsiilin edessä. Urheasti hän saarnasi lamautuneelle kansanjoukolle: ”Tälle kuolleelle ei tarvitse osoittaa kunniaa, vaan kunnia Kristukselle, joka kukisti kuoleman ja siunasi meidät iankaikkisella elämällä!” Raivostunut väkijoukko alkoi heittää häntä armottomasti kivillä. Kaupunkiin julistettiin ensimmäisen luokan hälytystila (korkein Neuvostoliitossa). Ainoastaan väkivaltaisuudestaan tunnetun rykmentin väliintulo pelasti isä Gabrielin hengen. Puolikuollut ja vakavasti haavoittunut isä Gabriel oli saanut 17 murtumaa kalloonsa ja muualle ruumiiseensa.

Hänet vietiin turvallisuusosaston sairaalaan. Isä Gabriel tuomittiin kuolemaan, ja tapauksen tutkimus suoritettiin vain muodollisesti. Kommunistihallinnon virkamiehet olivat kuitenkin erityisen kiinnostuneita tapauksesta: he vaativat, että isä Gabriel tunnustaisi, että hän oli tehnyt salaliiton Georgian ortodoksisen kirkon kanssa (hallintovaltaa vastaan). Vastapalveluksena virkavalta lupasi pelastaa isä Gabrielin kuolemantuomiolta. Huolimatta pitkäaikaisista kidutuksista isä Gabriel pysyi vankkumattomana. Valheellisen tunnustuksen sijaan hän kerran kutsui kuulusteluissa Leniniä pedoksi, minkä vuoksi hänet jälleen hakattiin pahasti. Uskomaton ja sensaatiomainen uutinen levisi ympäri eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia joukkotiedostusvälineitä. Median huomio heijastui Kremlin politiikkaan: kuolemantuomion sijaan isä Gabriel passitettiin mielisairaalaan henkisesti sairaana ihmisenä. Neuvostohallitus suunnitteli pitävänsä hänet psykologis-neuroottisessa sairaalassa koko hänen loppuelämänsä. Kuitenkaan Jumala ei ollut säästänyt valittunsa henkeä sellaista kohtaloa varten. On mielenkiintoista lukea katkelma lääketieteellisestä loppupäätelmästä:

         Neuvostolääkärien negatiivinen johtopäätös todistaa isä Gabrielin rakkaudesta Jumalaa kohtaan. On yllättävää, että neuvostoviranomaiset kirjoittivat lääketieteellisenä loppupäätelmänä kuvauksen Jumalaa miellyttävästä hurskaasta elämästä. Se oli myös riittävä syy sille, että kommunistisen puolueen viranomaiset vapauttivat isä Gabrielin ja päästivät hänet pois mielisairaalasta. Kun Jumalan tahto puuttuu ihmisten asioihin, monia ihmeellisiä asioita tapahtuu!

         Isä Gabriel vapautettiin seitsemän kuukautta vangitsemisensa jälkeen. Tunnettu georgialainen tiedemies A. Zurabashvili vaikutti ratkaisevasti siihen, että hän pääsi pois mielisairaalasta. Kun isä Gabriel kolme vuosikymmentä myöhemmin palveli Samtavron luostarissa, hänen luonaan vieraili pappismunkki Herman. Isä Herman oli veljestön jäsenenä Yhdysvaltojen suurimmassa Pyhälle Herman Alaskalaiselle omistetussa ortodoksisessa luostarissa. Myöhemmin hän julkaisi Yhdysvalloissa kirjan isä Gabrielista nimellä ”Christ's Confessor in the Present-Day Georgia”. Kirja päättyy seuraaviin sanoihin: ”Isä Gabriel siunasi meidät, ja me lähdimme. Olimme todistaneet Uuden testamentin Kirkon voiton omana elinaikanamme.” Vaikka isä Gabrielin pappeus oli jäänyt koskemattomaksi, hänet pidätettiin papillisten palvelusten toimittamisesta. Sen vuoksi hän osallistui kirkon palveluksiin yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja otti osaa Pyhään Ehtoolliseen maallikkona. Hänet kutsuttiin usein turvallisuusosaston kuultavaksi, ja hän palasi kotiin aina armottomasti pahoinpideltynä. Kerran hänet piestiin niin pahasti, ettei hän kyennyt kävelemään ilman apua. Neuvostovallan turvallisuusviranomaiset kutsuivat silloin hänen sukulaisensa paikalle ja ilmoittivat heille osoitteen, johon heidän tuli viedä isä Gabriel.

         Noihin aikoihin isä Gabriel päätti muuttaa täysin elämäntyylinsä, joka oli hänelle liian raskas. Hän alkoi näytellä mielisairasta ja ulkonaisesti luopui tavallisesta elämäntyylistään. Hiljaisuuden sijaan hän alkoi saarnata kovaäänisesti kaduilla. Jos hän tuohon asti oli täysin kieltäytynyt juomasta viiniä, hän joi nyt ihmisten seurassa ja näytteli humalaista. Kristuksen tähden houkkuus on erityinen kilvoittelumuoto, joka vaatii hengellistä voimaa ja jumalallista mieltä. ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.” (1 Kor. 1:25)

         Isä Gabrielin vaatimattomuus oli hämmästyttävää. Hänen isosiskonsa, rouva Emma, muistelee: ”Me emme pystyneet ymmärtämään häntä. Jo lapsena hän oli jalosieluinen. Sen jälkeen kun hänet vihittiin papiksi, ihmiset kunnioittivat häntä erittäin paljon. Kun isä Gabriel kävi kotonaan, hän meni kirkkoonsa ja itki siellä usein surumielisesti. Kerran hänen kirkkonsa ovi oli auki, ja minä kuulin hänen itkevän. Huolestuin ja astuin sisälle. Kysyin häneltä: ”Vasiko-veljeni, miksi itket? Onko sinulla jokin hätä?” Hän vastasi: ”Siskoni, Kristus syntyi seimeen, mutta ihmiset kunniottavat minua ja suutelevat kättäni.”

Isä Gabrielin epätavallisesta nöyryydestä huolimatta, monet maallikot ja kirkon ihmiset käyttäytyivät erittäin kunnioittavasti ja hartaasti häntä kohtaan. Tämä johtui isä Gabrielin ihmeellisestä armollisuudesta – hänen rakkaudestaan, ystävällisyydestään, viisaudestaan, ennaltanäkemisen ja selvänäköisyyden armolahjoistaan sekä voimakkaasta ajan, paikan ja aineen hallinnastaan. Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun isä Gabriel oli vapautettu vankilasta ja mielisairaalasta. Kommunistiviranomaiset eivät voineet sietää hänen rohkeita tekojaan ja uskonnollisuuttaan. Neuvostohallinto taisteli verenhimoisesti pappismunkkia vastaan: tehtiin päätös tuhota isä Gabrielin kirkko. Isä Gabriel kuitenkin korjasi tuhotun kirkkonsa kolme kertaa. Loppujen lopuksi neuvostopoliisilaitoksen johtaja, alueen puoluekomitean sihteeri, tuli isä Gabrielin luo salaa ja pyysi häneltä henkilökohtaisesti anteeksi. Isä Gabriel korjasi kirkon ja kappelin lyhyessä ajassa, mutta hän ei palauttanut sitä alkuperäiseen muotoonsa. Seitsemän kupolin sijaan hän rakensi kirkkoon yhden suuren kupolin. Tämä mahtava yksikupolinen kirkko on säilynyt meidän päiviimme asti. Vuonna 1971 isä Gabriel nimitettiin Samtavron luostarin ja seminaarin papiksi. Tehtävään hänet siunasivat koko Georgian katolikos-patriarkka Efrem II ja silloinen seminaarin johtaja, metropoliitta Ilja (nykyinen Katolikos-patriarkka). Isä Gabrielille annettiin pysyvästi omaksi keljaksi luostarin Vanha torni. Joskus isä Gabriel sanoi aidosti iloissaan: ”Meidän Vapahtajamme ja Valtiattaremme armosta ja kahden patriarkan siunauksesta minulle on annettu tämä kelja!”

Vuodesta 1972 aina vuoteen 1990 isä Gabriel kilvoitteli ainutlaatuisella tavalla: hän teki pyhiinvaelluksia kirkkoihin ja luostareihin, jotka oli joko tuhottu tai autioituneet kommunistisen hallinnon painostuksen johdosta. Jos matka oli pitkä ja paikka kaukana tai jos kohde oli vaikeakulkuisella paikalla tai jos sinne menoon liittyi jokin vaara, isä Gabriel meni aina yksin. Muuten hänellä oli aina mukanaan joukko uskovia ihmisiä, jotka auttoivat häntä jollakin tapaa. Isä Gabrielilla oli tapana sanoa: ”Uskokaa aina, ettei meidän työmme ole turhaa. Vaikka monet kirkot ja luostarit ovat tänä päivänä tuhottuja tai kiinni, Jumalan lähettämä pyhä Enkeli näkee meidän ahkerointimme ja kuulee anomisemme. Iloissaan enkeli kantaa rukouksemme Jumalan eteen ja tekee Hänet tietoiseksi rukouksista. Meistä on nyt vaikea tehdä näitä asioita. Me kuljemme lumen ja loskan läpi ja pidämme opetuspuheita muovifolion peittäminä, mutta tulee aika, jolloin nämä kirkot ja luostarit kunnostetaan ja jumalanpalveluselämä alkaa uudelleen.” (Tämä vaikutti tuohon aikaan todella mahdottomalta).

Vuonna 1987 isä Gabriel valitsi asuinpaikakseen pikkuruisen vajan niin sanotulla Kavlovanilla, pienellä sakanpähkinäpuiden reunustamalla kujalla, joka oli Samtavron luostarin pihalla. Vajaa oli ennen käytetty luostarissa kanalana. Myöhemmin se oli jäänyt autioksi. Isä Gabriel poistui luostarista harvoin. Hän jätti sen vain kolmeksi päiväksi tai viikoksi kerrallaan ja sitten palasi asuinpaikalleen. Tuollainen elämäntapa oli samanaikaisesti sekä hänen nöyryytensä että kilvoittelunsa ilmaus. Ihmisen on hyvin vaikea nöyryyttää itseään niin paljon kuin isä Gabriel itseään nöyryytti. Sen lisäksi ihmisen on vaikea elää niin pienessä tilassa, jossa ei voi edes suoristaa itseään kunnolla ja missä joutuu kestämään talvipakkaset ilman mitään lämmitystä (kanalan seinissä oli 2–3 senttimetrin kokoisia rakoja). Kyseessä oli todellinen kilvoittelu. Isä Gabriel eli suurimman osan ajastaan pikkuvajassa. Vanhassa tornissa sijaitsevassa keljassaan hän vietti aikaa erittäin harvoin. Kerran pyhä enkeli ilmestyi hänelle ja paljasti hänelle osan Svetitskhovelista (Elävästä pylväästä) ja näytti tarkalleen sen kohdan, mihin tämä pyhäinjäännös oli piilotettu. Kunnioituksella isä Gabriel ja nunnat ottivat pyhäinjäännöksen esiin ja asettivat sen Samtavron Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, missä sitä pidetään tänäkin päivänä. Vuonna 1990 isä Gabriel meni Shio-Mghvimen luostariin, sillä hän oli päättänyt elää erakkoelämää. Siellä hän kuitenkin sain jumalallisen ilmestyksen: hänen tuli palata Samtavron luostariin ja palvella ihmisiä siellä. Tuosta päivästä lähtien aina kuolemaansa saakka isä Gabriel eli vanhassa tornissa. Hän otti vastaan pyhiinvaeltajia rippi-isänä ja palveli lähimmäisiään täysin epäitsekkäästi. Loka- ja marraskuussa vuonna 1991 poliittinen tilanne Georgiassa oli epävakaa, mutta vain isä Gabriel tunsi tulevien onnettomuuksien vaaran ja huuteli tuon tuosta: ”Verta Rustavelin avenuella! Verta! Georgialaisten verta!” Kun Rustavelin avenuella alkoivat aseelliset levottomuudet, ja georgialaiset ampuivat toisiaan, isä Gabriel soitti Samtavron kelloja ja valitti. Hän tiukensi paastoaan ja kieltäytyi kokonaan ruoasta. On vaikea edes kuvata, kuinka uutterasti hän valitti, itki ja hartaasti pyysi Jumalaa ja Jumalansynnyttäjää pelastamaan Georgian.

         Isä Gabriel ei tehnyt mitään eroa ihmisten välillä. Hän jakoi kaikkien luokseen tulleiden ihmisten ilot ja surut. Kuinka monet heistä pelastuivatkaan putoamiselta hengellisen pimeyden kuiluun! Profeetallisilla kyvyillään isä Gabriel johdatti heidät totuuden tielle. Ihmeidentekemisen armolahjansa isä Gabriel piilotti lähes kokonaan. Äärimmäisissä tapauksissa – silloin kun kristillisen uskon perusta, oppi yksiolennollisesta Kolminaisuudesta oli haastettuna – hän kuitenkin ilmaisi kykynsä tehdä ihmeitä. Tuon kyvyn hänelle oli antanut Jumala, jotta jumalallinen totuus tulisi ilmi. Kerran isä Gabrielin luona kävi eräs georgialaismies, joka harjoitti hindulaisuutta, matkusti usein Intiaan ja viipyi siellä pitkiä aikoja. Miehellä oli Intiassa myös hengellinen ohjaaja. Isä Gabriel otti leipää ja teki sen yli ristinmerkin ja siunasi sen Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Ihmeellisesti leipä muuttui tulenliekiksi, vedeksi ja vehnäksi. ”Katso ja ymmärrä! Sama on Pyhän Kolminaisuuden kolmen Persoonan kanssa – Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa.” Sitten isä Gabriel teki taas ristinmerkin ja vesi, vehnä ja tuli muuttuivat takaisin leiväksi. ”Niinkuin tämä leipä on kokonainen, eikä sitä voida jakaa, sama on Pyhän Kolminaisuuden kanssa – Jumala on yksiolennollinen ja jakamaton.”

Kerran Athosvuoren Kseropotamoksen luostarin igumeni, arkkimandriitta Joosef ja hänen veljestönsä saapuivat Georgiaan. He vierailivat Samtavrossa ja ottivat siunauksen isä Gabrielilta. Heti ensitöikseen vanhus Gabriel kuitenkin nuhteli isä Joosefia: ”Kuinka julkesit sanoa uhmakkaasti Neitseelle, että ”hän on hylännyt Georgian”! Me olemme Jumalanäidin rukousten ja suojelevan armon alla, mutta sinä et sitä näe ja tuomitset meitä.” Kuullessaan tämän isä Joosef kauhistui ja pyysi anteeksiantoa. Rakkaudellisesti isä Gabriel halasi kreikkalaista vierastaan ja kutsui hänet pöytään. Saatiin tietää, että ennen Samtavroon tuloa kreikkalaiset isät olivat vierailleet Svetitskhovelin katedraalissa. Tiukka poliittinen ja taloudellinen tilanne Georgiassa sekä vähän aikaa sitten ateistisesta vallasta vapautuneen kansan hengelliset vaikeudet olivat syynä sille, että kunnioitettu arkkimandriitta oli pahoillaan Georgian puolesta. Hän oli ajatellut itsekseen: ”Jumalanäiti, sinä olet hylännyt Georgian!”

         Jättäessään hyvästejä innostuneet isät ehdottivat isä Gabrielille, että hän tulisi heidän mukaansa Athokselle. Isä Gabriel kuitenkin kieltäytyi ja sanoi: ”Minä olen täällä, omalla Athosvuorellani. En vaihda Georgiaani Athokseen.” Samoihin aikoihin isä Gabrielin luona vieraili pappismunkki Herman, joka saapui Yhdysvalloista Georgiaan tapaamaan nimenomaan isä Gabrielia. Isä Herman palveli luostarissa, jonka oli perustanut Kalifornian Platinaan tunnettu yhdysvaltalainen pappismunkki Serafim Rose. Palattuaan kotimaahansa isä Herman ja Kalifornian Platinan veljestö kirjoittivat artikkelin isä Gabrielista amerikkalaiseen ortodoksiseen The Orthodox Word-lehteen.

Elämänsä viimeisinä vuosina isä Gabriel sairastui vakavasti vesipöhöön (ödeema). Hän myös katkaisi jalkansa ja siitä hetkestä aina kuolemaansa saakka isä Gabriel makasi vuoteessaan – puoleentoista vuoteen hän ei pystynyt enää kävelemään. Hyvin harvoin, pistävät kipukohtaukset kestäen, hän pyysi, että hänet nostettaisiin jalkeille ja hän istui keljansa ulkopuolella. ”Sinun elämäsi on minun elämäni. Jos et uhraa itseäsi toisten ihmisten puolesta, et saavuta mitään,” isä Gabrielilla oli tapana sanoa. Isä Gabrielin vieraanvaraisuutta ei tule unohtaa. Ennen kuin hänen jalkansa katkesi, hän henkilökohtaisesti valmisti ateriat, joita hän tarjosi kaikille. Sen jälkeen kun hän ei voinut enää itse valmistaa ruokaa, hän pyysi äiti Paraskevaa tai jotakin toista valmistamaan ateriat. Suurella rakkaudella hän tarjoili ruoat vierailleen. Hän pyrki jatkuvasti tuomaan kaikki lähemmäs Jumalaa. Hänen jumalallisen armon ja voiman täyttämät sanansa menivät sisälle kaikkien sydämiin. Hänen rukoustensa ainaisina seuralaisina olivat runsaat kyyneleet, eikä kukaan sen vuoksi voinut olla välinpitämätön niitä kohtaan.

Vuosien ajan isä Gabriel opetti yleensä Jumalasta ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, katumuksesta, nöyryydestä ja lempeydestä. Elämänsä viimeisenä vuotena hän yllättäen muutti opetuksensa aiheen ja alkoi puhua lopunajoista. ”Te näette antikristuksen. Teitä tullaan vainoamaan ja teidän tulisi paeta vuorille. Älkää pelätkö! Niinkuin ei israelilaisiltaan puuttunut mitään autiomaassa, kun he jättivät faraon orjuuden ja Egyptin, samoin on teillä. Jumala pitää huolen teistä, jotka menette vuorille, jotta voitte olla vapaita Kristuksessa, paeta tämän maailman Egyptiä ja faraon orjuutta – antikristusta. Teidän pitää tietää, että tämä vie teidät luvattuun maahan – paratiisiin ja se valaisee teidät kuin aurinko.” Viimeisinä päivinään isä Gabriel puhui ainoastaan rakkaudesta ja opetti kaikkia vierailijoitaan kyyneleet silmissään: ”Muistakaa, Jumala on rakkaus. Tehkää niin paljon ystävällisiä tekoja kuin voitte sillä tämä ystävällisyys voi pelastaa teidät. Olkaa vaatimattomia, sillä Jumala antaa armonsa nöyrille palvelijoilleen. Katukaa syntejänne, älkääkä odottako ”huomista”, sillä se on paholaisen ansa. Rakastakaa toinen toistanne, sillä rakkaudeton ei voi periä Taivasten valtakuntaa.”

         Päivää ennen kuolemaansa isä Gabriel sanoi: ”Minun lähtöni aika on tullut.” Sitten hän hyväili oikealla kädellään Vapahtajamme ikonia, joka roikkui hänen päänsä yläpuolella. Hän oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten: ”Kristus, minä olen seurannut Sinua kaksitoistavuotiaasta asti. Olen valmis, ota minut!” Koko seuraavan yön, aina neljään asti aamuyöllä, isä Gabriel oli kauheissa kivuissa. Sitten hän alkoi hengittää raskaasti ja kutsui: ”Äiti, äiti; sisar, sisar!” Paikalle tulivat kaikki nunnaluostarista sekä hänen sukulaisensa, maallikot, lääkäri ja papit. Rakkaudellisesti isä Gabriel kiinnitti katseensa pyhän Nikolaoksen, Myrran piispan, ikoniin. Arkkipiispa Daniel luki rukoukset kuolevalle. Viimeiseksi isä Gabriel hymyili ja nukkui sitten rauhassa kuolonuneen. Oli 2. marraskuuta, 1995.

         Hautajaisjärjestelyissä noudatettiin isä Gabrielin viimeistä tahtoa: hänet käärittiin muinaisen luostaritavan mukaan säkkikankaaseen ja haudattiin Samtavron luostarin pihamaalle. Hautajaisissa hänen ruumiinsa ympäröivät häntä rakastavat ihmiset. Kukaan ei halunnut heittää multaa hänen ruumiinsa päälle ja kaikki pudottelivat sitä haudan viereen. Silloin maa liikahti – se itse peiteli ja otti hänet syleilyynsä, ja lopulta isä Gabrielin ruumis oli kokonaan maan peitossa. Hänen tahtonsa mukaan seuraavat sanat kirjoitettiin hänen haudalleen:

        

   Muokattu Arkkimandriitta Kyrionin (Oniani) kirjasta ”Totuus on sielun kuolemattomuudessa”
2010, Tbilisi
www.monkgabriel.ge